Riittääkö EU CRCF houkuttelemaan yksityistä rahaa hiilimarkkinoille?
EU:n sisämarkkinoilla CRCF-lainsäädännöllä pyritään yhtenäistämään vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden toimintatapoja – mutta ovatko mallit riittävän selkeitä ja motivoivia, jotta yksityistä rahaa ohjautuisi tehokkaasti ilmastotavoitteiden mukaisesti?
Kirjoittaja: Pentti Linnamaa, Elinvoimakeskus (pentti.linnamaa@elinvoimakeskus.fi)
EU:n hiilenpoistojen sertifiointiasetuksen toimeenpanon ja EU:n sisämarkkinoiden vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden edistämiseksi järjestetyt ensimmäiset vuosittaiset CRCF päivät. Kahden päivän aikana esityksissä ja keskusteluissa nousi esille ilmastoyksiköiden tuottamisen esimerkkejä. Samaan aikaan oli kuitenkin myös paljon käytännönläheisiä kysymyksiä EU CRCF lainsäädännön soveltamisen haasteista ja mahdollisuuksista, johon ei vielä ollut tarjolla valmiita ja selkeitä vastauksia.
Ensimmäisenä päivänä hiilenpoistomenetelmistä (CDR) käsiteltiin teknologisia nieluja ja pääasiassa tehtaiden piippujen tulppaamista (DACCS, BECCS), mutta jossain määrin myös biohiilen merkitystä EU CRCF lainsäädännössä pysyvien hiilenvarastojen muodostajana. Biohiileen liittyen keskustelupaneelissa oli esillä mm. Carbo Culturen Keravan pilotointilaitos, jonka pohjalta yritys suunnittelee investointeja Hollantiin, jossa biohiilellä korvattaisiin turpeen osuutta kasvualustoissa sekä luotaisiin hiilivarastoja maaperään kasvihuoneiden hoidosta kertyvästä biomassasta. Keskustelut keskittyivät kuitenkin teollisiin pysyviin hiilenpoistoihin, joissa pohjoismailla on ollut merkittävä osuus sertifioitujen pysyvien hiilenpoistojen tuottajana, sekä merkittävää potentiaalia tuotantomäärien kasvattamiseksi. Nordic Carbon Removal Association tilaaman selvityksen perusteella pohjoismaiset hankkeet tuottivatkin merkittävän osuuden vuosien 2020–2025 pysyvistä hiilenpoiston ilmastoyksiköistä. Pohjoismaiseen yhteistyöhön pohjautuvalla teollisten pysyvien hiilenpoistojen arvoketjut voisivat muodostaa kilpailukykyisiä kokonaisuuksia, sillä Norjan pysyvien hiilenvarastojen kustannustehokas kehityspotentiaali yhdistettynä Suomen ja Ruotsin pistemäisiin biogeenisiin hiilenlähteisiin kaukolämmössä sekä metsäteollisuudessa osana pääasiassa hiilineutraalia sähköntuotantoa, voisivat luoda merkittävää lisäarvoa tulevaisuudessa.
Paneelikeskusteluissa tuotiin esille, kuinka teollisten pysyvien hiilenpoistojen eri kokoisissa hankkeissa tarvitaan erilaisia toimintamalleja ja rahoitustapoja, riippuen myös niiden sijainnista erityisesti suhteessa varasto- ja kuljetusinfrastruktuuriin. Pienien ja keskisuurien hankkeiden tulisi luoda kokonaisuuksia, jotta riittävä kysyntä ja alhaisemmat riskit varastoinfrastruktuurin rahoittamiseen olisivat toteuttamiskelpoisia. Eri kokoiset hankkeet voivat kuitenkin hyötyä suurien hankkeiden luomasta varastokysynnästä, kuten esimerkiksi Tukholman ja Nothern Lights varastointiyrityksen yhteistyöstä muodostunut pysyvien poistojen hiilivarasto. Toisen hankkeen perusteella rahoitettu olemassa oleva varastoinfrastruktuuri ja sijainti rannikolla mahdollistikin Oslolle heidän vesienkäsittelylaitoksensa hiilidioksidipäästöjen varastoinnin. Suomessa teolliset pysyvien hiilenpoistojen hankkeet tarvitsevatkin ennen kaikkea kuljetusinfrastruktuuria olemassa olevien varastointihankkeiden hyödyntämiseksi, tai vaihtoehtoisesti kansallisten varastojen rakentamista, joka voisi olla kuitenkin huomattavasti kalliimpaa kuin pohjoismaiseen yhteystyöhön perustuva toimintamalli. Porin kaupunki ja Porin satama Oy selvittävätkin teollisen mittaluokan CO2-kuljetusterminaalin perustamista Poriin, joka mahdollistaisi pohjoismaisten olemassa olevien varastointitilojen hyödyntämisen.
Toisena päivänä keskustelu painottui EU CRCF hiiliviljelyn menetelmien käsittelyyn, jossa erityisesti ilmastoyksiköiden tuottaminen kivennäismailla maataloudessa ja turvemaiden sekä soiden ennallistaminen olivat paljon esillä, metsittämishankkeiden käsittelyn ollessa todella vähäistä. Elintarvikeketjulle hiiliviljelyllä ja hiilimarkkinoilla on erityinen merkitys, sillä useissa esimerkeissä nostettiin esille, että hiilivähennyksiä haluttaisiin käyttää ennen kaikkea omien arvoketjujen sisäisten päästöjen vähentämiseen (insetting). Oman arvoketjun ilmastotyötä tehdään ennen kaikkea sosiaalisen toimiluvan ylläpitämiseksi, sillä tähän mennessä kuluttajien osto- ja maksuhalukkuus pienemmistä kasvihuonekaasupäästöistä lopputuotteissa on ollut vähäistä. Maanviljelijöiden näkökulmasta hiilimarkkinat voisivat luoda uutta tuloa ilmastohyödyistä. Useat toimijat kuitenkin nostivat esille maatalouden toimenpiteiden pysyvyyteen ja mittaamiseen liittyvät haasteet, jotka vaikeuttavat ilmastoyksiköiden käyttöä päästöjen hyvittämiseen (offsetting) elintarvikesektorin ulkopuolisissa ympäristöväittämissä.
Näiden eri ”markkinoiden” huomioinen samalla peltolohkolla voi olla myös haastavaa, sillä elinkaarilaskelman ja ilmastoyksiköiden lähestymistavassa päästöjen laskentaan on merkittäviä eroja. Vuosittaisessa sisäisten päästöjen vähentämisessä ollaan kiinnostuneita päästöjenmäärän muutoksista verrattuna edelliseen vuoteen, kun taas ilmastoyksiköiden tuottamisessa toimenpiteiden lisäisyyttä ja tulevaisuudessa pidemmällä aikavälillä ilmastohyötyä verrataan sertifiointikehikon ohjeistuksilla muodostettavaan vertailukohtaan. Paneelikeskustelussa esillä oli ranskalainen yritys InVivo, joka pyrkii muodostamaan seuranta-, toiminta- ja rahoitusmalleja, jossa ilmastotoimenpiteitä tekevät maanviljelijät voisivat seurata tuotantoketjujen päästöjä sekä niiden tiedonsiirtoa niin tarkasti, että viljelijät voisivat valita, myydäänkö ilmastohyödyt elintarvikesektorille arvoketjun sisällä vai ulkopuolisille toimijoille sertifioituina ilmastoyksikkönä. Minkä verran näillä ilmastoyksiköille olisi kuitenkin kysyntää, jos vuosittainen vaihtelu tai toimenpiteiden ilmastovaikutus olisi hyvin lyhytaikainen, jää kuitenkin markkinoiden ratkaistavaksi. Joka tapauksessa ratkaisujen kehittäminen vaativat yhä tarkempia mittausmenetelmiä, jotta joustavat toimintamallit olisivat mahdollisia käytännössä. Suomessakin esimerkiksi Pelto-Observatorio pyrkii kehittämään mittausmenetelmiä kasvihuonekaasupäästöjen seurantaan yhdistelemällä erilaisia tietolähteitä, joiden avulla eri peltolohkojen ja toimenpiteiden ilmastovaikutuksia voitaisiin seurata yhtä paremmin.
Turvemaiden vettämiseen ja ennallistamiseen liittyvässä keskustelussa itselleni jäi mieleen irlantilaisen panelistin toteama, että turvemaiden vettämiset ovat usein kustannustehokkaita ja teknisesti yksinkertaisia toteuttaa, mutta sosioekonomisesti monimutkaista ja vaikeita kokonaisuuksia. Toisin kuin peltolohkoilla, hiiliviljelytoimenpiteitä ei voida tehdä useinkaan yksittäisten viljelijöiden päätöksien perusteella, sillä toimenpiteissä tulee usein huomioida lohkon sijainti valuma-alueella sekä ojitusyhteisöjen ja naapurilohkojen mahdollisten haittojen ehkäiseminen. Vaikeudesta huolimatta vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden rahoituksella toteutetuilla kosteikoilla voisi olla merkittäviä kokonaishyötyjä, esimerkiksi ravinnevalumien vähentämisessä ja ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Paneelissa oli esillä Pariisin esimerkki toimintamallissa, jossa julkinen ja yksityinen sektori yhteistyön kautta pyrkivät vähentämään kaupunkialueen tuotteiden kuluttamisesta muodostuvaa hiilivelkaa lähialueen toimijoille. Yritykset ja kaupunki ovatkin toteuttaneet esimerkiksi Pariisin läpi menevän joen yläjuoksulle kosteikkoja, joiden tarkoituksena on ollut ennen kaikkea tulvahuippujen säätely ilmastonmuutokseen sopeutumiseksi. Oikein sijoitettuna tämänkaltaiset toimenpiteet Suomessakin turvemailla voisivat tukea monenlaisia tavoitteita, mutta markkinoiden todennäköisesti vähäinen ohjauskyky yhteishyötyjen tuottamiseksi ja tämän kappaleen alussa nostetut monimutkaisuudet, luovat haasteita tämän konkretisoimiseksi.
Keskusteluissa oli tasaisin väliajoin esillä EUn biotalousstrategiassakin mainittu EU Buyers club, jolle oltiin sovittelemassa monenlaisia tehtäviä, kuten esimerkiksi olemassa olevien elinkaarilaskentakehikoiden (GHG protokola, SBTI FLAG) ja EU CRCF teknisten kriteerien laskentamenetelmien yhteensovittamista, ainakin jossain määrin. Komissio haluaisi lisätä tämän kautta ennen kaikkea kysyntää ilmastoyksiköiden ostamiselle, sekä tukea ilmastoyksiköiden tuottajia tarjoamalla tietoa parhaista mittaus- ja laskentamenetelmistä lainsäädännössä tarkennettavien teknisten kriteerien huomioimiseksi ”Carbon Farming database” avulla. Päivien aikana yleinen keskustelu tiivistyi usein eri menetelmillä tuotettujen ilmastoyksiköiden eroihin. Tekniset, pysyvät nielut olisivat ympäristöväittämien ja mitattavuuden osalta helppoja, mutta käytännössä kalliita toteuttaa ja vaatisivat merkittäviä investointeja. Toisaalta hiiliviljelymenetelmien kustannustehokkuus ja toteutettavuus nopeallakin aikataululla kiinnostivat, mutta niiden mittaamiseen, lisäisyyteen ja pysyvyyteen liittyvät haasteet vaikeuttavat kysynnän muodostumista. Toimintamallilta toivottiin myös tukea siihen, minkälaisia ympäristöväittämiä eri toimenpiteillä tuotetuilla ilmastoyksiköillä olisi mahdollista tehdä. Keskustelujen yleinen ilmapiiri tapahtuman aikana vaikutti kuitenkin hieman epäilevältä, koska tavoitteet toiminnalle ovat hyvin kunnianhimoisia, mutta selkeät toimintamallit ja eri toimijoiden roolit epäselviä. Eri toimijoiden roolit ja toimintatavat EU Buyers Clubin toiminnassa pyritään selkeyttämään tämän vuoden loppuun mennessä, ja parhaassa tapauksessa työssä huomioidaan laajasti sidosryhmien palautetta.
Suurimpana pullonkaulana vapaaehtoisten hiilimarkkinoiden muodostumiselle tuotiin useiden toimijoiden osalta riittävä kysynnän muodostuminen, mikä ei ole yllättävää. Kustannustason nousemisen huomioon ottaen, yritykset ja kuluttajat ovat todennäköisesti aikaisempaakin haluttomampia maksamaan vapaaehtoisia lisäkustannuksia. EU parlamentin pyynnöstä EU komissio selvittääkin, tulisiko pysyvät hiilenpoistot sisällyttää jollain tavalla osaksi EU päästökauppaa (ETS), sekä mitä tämä voisi tarkoittaa. Samankaltaiset toimenpiteet hiiliviljelyyn liittyen eivät nousseet esille, mutta niillä nähtiin olevan muodostuvilla hiilimarkkinoilla lisäarvoa, jota teknisillä hiilenpoistoilla ei voida tuottaa. Hiiliviljelyllä voidaan tuottaa monihyötyisiä ilmastoyksiköitä, jotka voivat oikein toteutettuna tehokkaasti vähentää vesistöpäästöjä, tukea ilmastonmuutoksen sopeutumista sekä lisätä luonnon monimuotoisuutta. Tämä voi lisätä niiden kilpailukykyä ja kysyntää huomattavasti, jos toimintatavat näistä asioista viestimiseen markkinoinnissa ja ympäristöviestinnässä olisivat yrityksille riittävän selkeitä ja käyttökelpoisia. Keskusteluissa nousi kuitenkin esille, että näiden toimenpiteiden vertailu yritysten omiin, biotalouden ulkopuolisiin arvoketjuihin, ja ennen kaikkea niistä viestiminen lyhyesti ja ymmärrettävästi asiakkaille on enemmän kuin vaikeaa.
Myös vähennyshierarkian määrittäminen herätti keskustelua: missä vaiheessa voidaan arvioida, että toimenpiteitä omassa arvoketjussa on tehty riittävästi, jotta arvoketjun ulkopuolisten toimenpiteiden ostaminen on perusteltua osana ympäristöväittämiä?
Samankaltaisia kysymyksiä nousi esille jo kesäkuun alussa Helsingissä luontoarvokartan tiekartan julkaisutilaisuudessakin, joten ne eivät koske ainoastaan hiilimarkkinoita. Samat kysymykset voivat nousta esille komission EUn Nature Credit tiekarttaan liittyvässä työssä, ja luontoarvomarkkinoita sivuttiinkin EU CRCF -päivillä lyhyesti. Komission kommentin perusteella EU CRCF -ilmastoyksiköiden seurantaa varten vuonna 2028 perustettavat rekisterit, tietotekniset ratkaisut ja muut hallinnolliset järjestelyt voisivat toimia jonkinlaisena pohjana EU-tason luontoarvomarkkinoiden toimintamalleille.
Vapaaehtoiset hiilimarkkinat voivat alkuvaiheessa saada jonkin verran kysyntää EU-komission alaisilta virastoilta, joilla on hiilineutraaliustavoite vuodelle 2030. Tavoitteen saavuttamiseksi ne tarvitsevat todennäköisesti ilmastoyksiköitä, koska toimitiloista ja liikkumisesta muodostuu joka tapauksessa jonkin verran päästöjä. Tähän liittyen Helsingissä päämajaansa pitävä Euroopan kemikaalivirasto (ECHA) on kiinnostunut Suomessa turvemaiden vettämisellä muodostettavista, EU CRCF -kehyksen mukaisista ilmastoyksiköistä osana ilmastotavoitteitaan. Tämän pilotointihankkeen edistäminen ja tukeminen on omalla työpöydälläni: keskustelemme ECHAn kanssa toteutuksen aikataulusta ottaen huomioon EU CRCF -menetelmien teknisten kriteerien valmistumisen hiiliviljelylle sekä niihin perustuvien hiilimarkkinoiden arvoketjun valmiusasteen. Tähän liittyen komissio julkaisikin vähän aika sitten toimintamallin, jonka avulla toimijat voivat hakea sertifikaattien toimintamalleille hyväksyntää EU CRCF lainsäädännön mukaiselle sertifikaatille. Tällä hetkellä omalla työpöydällä onkin tähän ohjeistukseen tutustuminen ja mitä se tarkoittaa käytännössä sekä minkälaisia askeleita se vaatisi, jotta voisin tarpeen mukaan tukea suomalaisia hiilimarkkinoiden arvoketjun toimijoita kansallisten hiilimarkkinoiden edistämiseksi. ECHAn pilotointihankkeen kautta olisi mahdollista saada ensimmäisiä käytännön kokemuksia, mitä EU CRCF lainsäädännön kriteerit täyttävien ilmastoyksiköiden tuotantoketjun muodostuminen arvoketjun alusta loppuun asti tarkoittaa.
Kutsunkin teitä vapaaehtoisista hiilimarkkinoista kiinnostuneita yrityksiä ja toimijoita olemaan yhteyksissä minuun, jos haluatte keskustella vapaaehtoisista hiilimarkkinoista. Kaikkiin kysymyksiin en varmastikaan ole paras taho vastaamaan, eikä useisiinkaan kysymyksiin ole välttämättä valmiita vastauksia, mutta tässä kohtaa ei ole olemassa vääriä kysymyksiä. Selkeiden tietotarpeiden kautta voisin yrittää keskittyä olennaisimpiin asioihin, jota kautta voisimme yhteistyössä pyrkiä luomaan selkeitä toimintamalleja yksityisen rahan ohjaamiseksi tehokkaisiin ilmastotoimiin, sekä tukemaan kansallisten ilmastotavoitteiden saavuttamista!
