Turvekenttien tulevaisuus – uusien vaihtoehtojen kilpajuoksu aikaa vastaan

Erikoistutkija Anna Laine-Petäjäkangas Geologian tutkimuskeskuksesta pohtii blogissaan turvekenttien uusiokäyttömahdollisuuksia. Blogiteksti on alunperin julkaistu GTK:n nettisivuilla 28.06.2022.

Turveala ajautui kriisiin, kun aiottu energiaturpeen tuotannon hallittu alasajo vaihtui hallitsemattomaan syöksyyn. Nyt päättäjiä ja tutkijoita myöten pohdimme kuumeisesti, mitä tuottajien hylkäämille turvekentille pitäisi tehdä. Onko meillä aikaa ja mahdollisuutta muuttaa turvekenttien tulevaisuus vai tuleeko niistä ‒ vanhan mallin mukaisesti ‒ hiiltä tupruttelevia turvepeltoja tai metsiä?

Suomessa, suomaassa, on soiden käytöllä merkittävä vaikutus päivänpolttaviin aiheisiin ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen, mutta myös energian huoltovarmuuteen sekä puun ja ruoan tuotantoon. Koko turve- ja suoala elää murroksen aikaa ja monelta taholta nousevat paineet luovat kiireen ja hädän ilmapiirin. Turvekenttiä siirtyy nyt ja lähitulevaisuudessa kiihtyvällä tahdilla pois turvetuotannosta ja seuraavaan, eli jälkikäyttömuotoon.

Tuottajilla on kiire päästä maistaan eroon ‒ vuokramailla sijaitsevat kentät siirtyvät takaisin varsinaiselle maanomistajalle, kun taas omia kenttiä huutokaupataan vilkkaaseen tahtiin. Päättäjillä on kiire luoda mekanismeja, joilla tuettaisiin ilmaston ja ympäristön kannalta suotuisia jälkikäyttömuotoja. Tutkijoilta taas odotetaan vahvistusta, mitä eri jälkikäyttövaihtoehtoja on tarjolla ja miten ne parantaisivat maailmantilanteen.

Kaiken tämän olisi pitänyt tapahtua eilen, ei huomenna. Turvekentän uudella omistajalla on kenttää ostaessaan varmasti jo mielessä sille tuleva käyttömuoto, joten ostotapahtuman jälkeen päätöksen pyörtäminen on vaikeaa.

Turvekentät eivät ole veljekset kuin ilvekset

Turvekentän jälkikäytön suunnittelu vaatii kentän olosuhteiden tuntemusta. Vaikka kentät näyttävät maallikon silmin tasaisilta kuin lakeuden pellot, sitä ne eivät kuitenkaan ole. Tuotannon loppuessa turvetta voi paikoin olla metrinkin kerros, vaikka toisessa kohtaa pilkottaa jo pohjamaa. Joku kentän osa jää veden valtaan heti, kun koneellinen kuivatus lopetetaan ‒ toisaalla vettä ei saada kohteelle, vaikka minkälaiset padot rakennetaan. Olosuhteet vaikuttavat siihen, miten suuret panostukset, tuhkalannoitukset ja ojitukset vaaditaan vaikkapa puun kasvatukseen.

Turvealan nopea murros vaikuttaa myös hylättyjen turvekenttien luonteeseen. Aiemmin Suomessa turve ”tuotettiin loppuun”, eli kentälle pyrittiin jättämään vain hyvin ohut kerros turvetta. Nyt toiminnan kannattamattomuus saa toimijan jättämään leikin kesken ja tuotannosta poistuvilla kentillä voi olla hyvinkin paksu turvepatja. Tällaisilla kohteilla eivät toimi samat säännöt kuin ennen, koska olosuhteet ovat jatkokäytön kannalta tyystin erilaiset kuin perinteisillä kentillä.

Jatkokäytön uudet tuulet

Aiemmin turvekentät on tuotannon päätyttyä joko metsitetty tai muutettu pelloiksi, jotta maa edelleen tuottaisi tuloa omistajalleen. Ilmaston tai luonnon monimuotoisuuden kannalta nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan ole ne kannattavimmat. Kuivattu turve jatkaa hajoamistaan kunnes loppuu kokonaan, eikä kasvillisuuskaan palaudu minkään sorttiseen luonnonmukaiseen tilaan. Metsitetyllä kentällä puusto toki sitoo hiiltä kasvaessaan, mutta turvekerroksen hiilivarasto on menetetty. Muutamista kentistä on aikojen saatossa rakennettu lintukosteikkoja, ja ne ovatkin usein onnistuneita monimuotoisuuden keskittymiä. Jos nyt tartun siihen turverekkojenkin kyljessä esitettyyn ikikiistan aiheeseen turpeesta uusiutuvana luonnonvarana, niin näillä jälkikäytön keinoilla ei turve kentälle enää palaa. Tai no, ehkä 500 vuoden päästä kosteikko on ruvennut kasvamaan umpeen ja turvettakin on jo lähtenyt kertymään, ehkä.

Nyt kun muutoksen tuulet puhisevat, mukana on ‒ ainakin puheissa ‒ huomattavasti laajempi valikoima turvekenttien tulevaisuuden näkymiä. Ohuille, loppuun tuotetuille kentille ehdotellaan uusiutuvaa energiaa, kuten aurinko- ja tuulipuistoja, nopeasti kasvavia biomassoja ja kosteikkoviljelyä. Onpa puheissa noussut myös kenttien käyttö tulvasuojelussa. Uuden tyyppisille, paksuturpeisille kohteille taas ehdotetaan käyttöä, joka säästäisi turpeen ja pitäisi näin hiilen pois ilmakehästä. Tämä vaatisi märät olosuhteet, eli ojat tukkoon. Mitä näissä märissä olosuhteissa voisi sitten puuhata?

Jos halutaan euroja, vaihtoehtoina voisi tänä päivänä olla kosteikkoviljely tai esimerkiksi rahkasammalen kasvatus kasvuturpeen korvaajana. Jos taas mentäisiin luonto edellä, hyvä vaihtoehto olisi ennallistaminen, eli oikeasti tähdättäisiin siihen, että suokasvillisuus palaa turvesuolle ja turve uusiutuu. Kuulostaa paremmalta, mutta onko tässä vielä jokunen mutta? Ja olisiko ennallistamiselle saatavissa myös tuloja?

Mikä siis mättää?

Ainakin tiedon ja poliittisen säätelyn puute. Kiire tuli nopeammin kuin oli ajateltu. Jälkikäytön tutkimukseen on saatu tukea vasta aivan viime vuosina, nyt hankkeita onkin sitten noussut ’kuin sieniä sateella’. Esimerkiksi Maa- ja metsätalousministeriön keväällä 2020 käynnistämä maankäyttösektorin Hiilestä kiinni -ilmastotoimenpidekokonaisuus rahoittaa useita aihepiiriin liittyviä hankkeita. GTK:lla tällaisia projekteja ovat JälkiHiili ja RahKoo. Lisäksi teemme tiivistä yhteistyötä hankkeiden TuIJa, Merlin, Uusisuo, SysteemiHiili ja TURNEE kanssa.

Hiilestä kiinni -toimenpiteiden tavoitteena on tukea maataloustuottajia, metsänomistajia ja muita maankäytöstä päättäviä tahoja uusien ilmastokestävien toimintatapojen kehittämisessä ja käyttöönotossa. Tärkeää tässä on uuden tiedon tuottaminen ja parhaiden käytäntöjen jalkauttaminen käytännön työhön.

Useimpien tutkimushankkeiden haasteena tosin on niiden lyhyt aikajänne, mikä ei mahdollista uusien toimien, vaikkapa uudentyyppisen ennallistamisen tai kosteikkoviljelyn, pitkäaikaisia vaikutuksia ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Luonnolle viisi vuotta ei ole aika eikä mikään, ja kymmenenkin vielä hyvin lyhyt.

Onneksi muualla maailmassa ollaan piirun verran pidemmällä. Keski-Euroopassa kosteikkoviljelyä on tutkittu ja testailtu hyvän tovin, samoin Kanadassa on jo pari vuosikymmentä kehitetty menetelmiä turvekenttien ennallistamiseen. Nyt sitten yritetään poimia näistä meille parhaiten sopivat menetelmät ja soveltaa niitä parhaan kykymme mukaan toivoen, että joku toimii. Siltikin niiden vaikutukset voivat Suomen olosuhteissa olla alkuperämaasta poikkeavat.

Tutkimustiedon vajeen lisäksi maatalouden tukimuodot eivät tällä hetkellä tunnista oikeastaan mitään kosteikkoviljelyyn soveltuvia kasveja, toisin sanoen tukien saaminen voipi olla haastavaa siitäkin huolimatta, että valtionhallinnon esittämät tavoitteet ovat kovat.

Sitten on vielä se kiire; miten tällä aikajänteellä saadaan tieto vaihtoehdoista kulkemaan nykyisille ja tuleville maanomistajille? Ja miten heidät saadaan kiinnostumaan näistä uusista vaihtoehdoista? Tätä me tutkijat ja oletettavasti myös päättäjät pähkäilemme.

Teksti: Erikoistutkija Anna Laine-Petäjäkangas, anna.laine-petajakangas(a)gtk.fi